Hei, olen muuttanut :)

Uusi osoitteeni on tässä.

VIIKOSSA 114 JUOSTUA KILOMETRIÄ

Istun sohvalla tyytyväisenä. Tänään juostu 26 kilometrin yhteislenkki kasvatti viikon juoksumääräni 114,8 kilometriin. Tavoitteena oli juosta yli 100 kilsaa seitsemän päivän aikana, ja tuon tavoitteen saavutin. Ja ylitin.
Kävin seitsemänä peräkkäisenä päivänä lenkillä ilman yhtään lepopäivää. Pidemmän päälle se ei tietenkään ole järkevää. Jalkani ovat tuntuneet hyviltä, eikä lepoon ole ollut pakollista tarvetta. Juokseminen on vienyt mukanaan, enkä halunnut edes ajatella lepopäivän pitämistä.
Miksi juoksen "tuollaisia" määriä, minulta kysyttiin. No katos, tämä satku oli niin kuin yhdenlainen haaste. Ja toisaalta juoksemisesta tulee tosi hyvä olo. Ja samalla tavalla juoksevista ja ajattelevista ihmisistä olen saanut kavereita ja ystäviä.

24 TUNNIN JUOKSU

Viikko sitten kävin seuraamassa 24 tunnin juoksua. Siihen verrattuna 114 kilometrin viikkoni oli lasten leikkiä. Onneksi näitä ei tarvitse, eikä pidä verrata. Jokainen voi tuuletella tyytyväisenä omien tavoitteidensa täyttymistä. Tavoitteita kannattaa asettaa, sillä muuten tekeminen muuttuu helposti peruspuurtamiseksi.
24 tunnin juoksussa miesten sarjan ykkönen Kari Hotakainen juoksi 228 ja naisten paras Sumie Inagaki 220 kilometriä. Miesten tuloslistan keskivaiheille pääsi 125 kilometrin askelluksella. Fyysisesti 24 tunnin juoksu on mielipuolinen rasitus, mutta arvelisin, että vielä kovempi koettelemus tuo on päänupille.

Tunnelmia 24 tunnin juoksusta. Huoltopöytä kullan kallis. Kuva: Juha "Jupe" Nurmela.

 

 

HIIHTOLOMA

Hiihtolomaviikko sujui pääosin Vuokatissa. Hieno paikka kaikin puolin, kesät talvet, mutta ei sielläkään päässyt erityisen hyvissä olosuhteissa hiihtämään. Päivät vesisateessa ja plussalla söivät hiihtobaanojen pinnan, jonka myrskytuuli kuorrutti luonnon strösseleillä.
Plussaa oli myös Vuokatin Ammattiopiston pitämä lettukahvila Rönkön laavulla. Kun matka jatkui, latu nousi ylemmäs, samoin mehumukin hinta: Heikkilän tilan kahvila pyysi kaksi euroa samasta mehumukillisesta, jonka opiskelijat tarjosivat puolen euron korvausta vastaan.
Kokonaisuudessaan onnistunut loma, vaikka yksi harmitus kaihertaa. Ensimmäisenä iltana harhauduin Katinkullan pimeältä yhdysladulta ja jouduin kävelytielle, jonka pintaan nousseet vanhat hiekoitussorat vuolivat uusien suksieni pohjasta turhankin komeat artifiaaliset strösselit luomujen rinnalle.

Mitähän seuraavaksi? Tuukka ehdotti, että sata mailia viikossa. Ehkä. Tai 100 km viikonlopussa. Ja lapset kysyivät, että osallistunko joskus 24 tunnin juoksuun. Ehkä - isolla e:llä #hymiö

JUOKSUTAPAHTUMASTA ILOA JA TUNNETTA

Winter Runin kanslia ja sopparuokala löytyivät stadikan sisätiloista.

Olen viime viikkoina keskustellut työpaikallani voiko lappu rinnassa juosta rauhallisesti tai ennen kaikkea maximivauhtiaan hitaammin? Väitteeni: kyllä voi.
Todistin tätä eilen Winter Runissa, johon lähdin (juoksu)kavereitteni kanssa Team Elina Jouhki ja Pink Wheels -hengessä sekä ennen kaikkea pilke silmäkulmassa.
Tarkoitus ei missään vaiheessa ollut ennätysten hakeminen tai oksennuksen houkuttelu kurkkuun, vaan hyvän fiiliksen saavuttaminen. Tuossa tavoitteessa onnistuinkin täydellisesti - ja vähän paremminkin, sillä sain jaettua iloa ja tunnetta monelle muullekin juoksijalle ja kannustajalle sekä koiranulkoiluttajalle ja jopa partiovuorossa olleille poliiseille.
Mielihyvää lisäsi se, että Icebugin sponsoroima tapahtuma oli hyväntekeväisyysjuoksu. Puolet osallistumismaksuista ohjattiin suoraan syöpäkeräykseen.

"Vähentää tiukkapipoista tulosten tuijottamista"

Kaikki lenkillä käyneet tietävät, että juoksun jälkeen on usein fyysisesti vahva olo, erityisen hyvä fiilis omasta tekemisestä. Kuten eilinen esimerkkini, juoksutapahtumissa on mahdollista saada ja antaa myös henkisesti vahvaa oloa - vaikka ei kaasu pohjassa menisikään.
Tapahtumiin osallistuminen lisää varmasti motivaatiota omaan harrastukseen, mutta ennen kaikkea jos mukaan lähtee ei-niin-tosissaan, ollaan lähellä Juuson lausumaa "lisätä liikunnan iloa ja vähentää tiukkapipoista tulosten tuijottamista." Sitähän meistä valtaosa kuitenkin hakee: liikunnallista elämäntapaa ja parempaa terveyttä, niin fyysisesti kuin henkisesti.
Monelle juoksutapahtumaan osallistuminen on kuitenkin turhan suuren kynnyksen takana. Toki osallistuminen on jokaisen oma asia, mutta väärin perustein (kirjoittajan mielestä) sellaista ei kannata itseltään kieltää. Monelle osallistumisen edellytyksenä ovat kovaa juokseminen, pärjääminen ja ainakin häntäpään sijoitusten välttäminen. NOT. Ei juoksutapahtumassa kukaan ole stalkkaamassa hitaammin juoksevia tai viimeiseksi jääviä.
Mitä, jos sinäkin lähtisit rohkeasti juoksutapahtumaan ilman mitattavia tavoitteita ja antaisit tunnelman viedä mukanaan? Sijoitusta ja sekunteja tärkeämpänä saisit itsellesi aimo annoksen hyvää mieltä ja vahvaa tunnetta.

Jupe ja possu saivat Winter Runista iloa ja tunnetta.

KUKA MINÄ ON, MIKSI MINÄ ON

Innostun herkästi, kun kyse on oikeasta haasteesta. Innostun, enkä mielelläni jätä kesken. Hyvin se tuskin sujuu, sillä en ole missään erityisen taitava tai lahjakas. Sen sijaan viihdyn epämukavuusalueella keskimääräistä paremmin, tykkään treenata ja asenteeni kestää vertailun. Vihaan välinpitämättömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta - ja hyväryhtiset naiset kääntävät pääni. Sydämeni on sulattanut Länsi-Lontoon ylpeys Chelsea FC. Syntynyt olen armon vuonna 1971.

Ajatus blogista ehti muhia pitkään. Nyt arkiromantikon pöytälaatikko muuttaa bittiavaruuteen. Kirjoitan milloin mistäkin, mutta ainakin itse hikoillusta kestävyysurheilusta ja siihen liittyvistä lieve- ja hyötyilmiöistä. Intohimojani ovat juoksu ja suunnistus, hiihto ja pyöräily peesaavat.

Suunnistuskipinä syttyi 2005 Sippu-Jukolassa, missä juoksentelin ristiin rastiin laminoidut karttamerkit taskussani. Kaiketi liekki olisi matkan varrella sammunut, ellei Tuomas Tala olisi tehnyt mahdottomasta mahdollisen ja onnistunut selittämään allekirjoittaneelle korkeuskäyrien merkityksen. Kiitos.

Blogin syntymisestä kiitän Pauli Formaa (Paulin blogi), jonka kirjoituksia lukiessani päätin, että minäkin haluan - ja jolle esittäydyin kädestä pitäen suunnistuksen SM-pitkän finaalissa toiseksi viimeisellä rastilla Nokian Suoniemellä.

Erityinen kiitos veljelliselle vertaiskahjolleni Marko "Vexi" Virtaselle, joka on aina lähtenyt mukaani kyseenalaistamatta ideani "järkevyyttä". Pitkät sparrailut sykkeen mukaisesta harjoittelusta ja juoksutekniikan merkityksestä, uskoni vahvistus kestävyysurheiluun silloin, kun ajatukseni harhailivat ja Vikes Special Saariselällä ovat sielujemme ankkurit. Se meidät erottaa, että Vexi on hiihtänyt Pirkan hiihdon, minä en. (Vielä.)

Ja viimeisin - vaan ei todellakaan vähäisin - kiitos Miia Kahilalle, kestävyysurheilun suurimmalle idolilleni. Miian kisaraporttien kaunein taideteos viime toukokuun Karhunkierrokselta (Unelmiia Karhunkierros) on nostanut sisälleni suuremman tunnemyrskyn kuin mikään muu lukemani teksti. Ja innoittanut minut lausumaan, että juoksen ensi kesänä NUTS Pallaksen 55 kilometriä. Joo, ilmoittautuminen on sisällä. Ja viime tiistain Miian vahva vloggaus sai minut taas lausumaan: "vähintään kerran elämäni aikana suoritan täyspitkän triathlonin".

Tuon täyden triathlonin toteuttamista tosin haittaa se, etten osaa uida. Pysyn pinnalla ja etenen joo, mutta ei - se ei oikeasti ole uimista. Yritän opetella ja olla itselleni armollinen unelmani aikataulun kanssa.

Tulen myös re-blogaamaan alussa jonkin verran, kirjoittamaan siis "tapahtui aikaisemmin elämässä" -tyylisesti. Paljastan teille jo seuraavan aiheeni: "Tie Pohjoiseen, eli Tunturisuunnistus 2014". Tribuutti ikimuistoiselle matkalle, sillä tuolla reissulla kypsyi päätös tästä blogista ja sen nimestä. Stay tuned.